Tyttöystävälläni on paha tapa raahata allekirjoittanut mukanaan kaiken maailman kirpputoreille. Silloin tällöin ummehtuneiden vaatehyllyköiden lävitse puikkelehtiminen palkitaan yllättävällä löydöllä, kun Tex Willereiden ja kellastuneiden Aku Ankkojen välistä pilkottaakin ihan oikea videopeli.
Kaukana ollaan tosin niistä kultaisista vuosista, kun kirpputoreilta saattoi bongata kaikenlaisia pelihelmiä ja vanhempia konsoleita pilkkahintaan. Nykyään ihmiset tuntuvat olevan entistä tietoisempia retropelien arvosta ja laittavat ne myyntiin riistohintaan Huuto.nettiin. Kirppareiden tarjonta koostuu lähinnä NHL:n tai FIFA:n pakollisista vuosipäivityksistä. Välillä vastaan tulee kuitenkin myös sen verran kutkuttavia nimikkeitä, että ne tulee korjattua talteen parilla eurolla jo ihan silkasta kieroutuneesta mielenkiinnosta. Näin kävi myös Operation WinBackin kohdalla.
Kaukana ollaan tosin niistä kultaisista vuosista, kun kirpputoreilta saattoi bongata kaikenlaisia pelihelmiä ja vanhempia konsoleita pilkkahintaan. Nykyään ihmiset tuntuvat olevan entistä tietoisempia retropelien arvosta ja laittavat ne myyntiin riistohintaan Huuto.nettiin. Kirppareiden tarjonta koostuu lähinnä NHL:n tai FIFA:n pakollisista vuosipäivityksistä. Välillä vastaan tulee kuitenkin myös sen verran kutkuttavia nimikkeitä, että ne tulee korjattua talteen parilla eurolla jo ihan silkasta kieroutuneesta mielenkiinnosta. Näin kävi myös Operation WinBackin kohdalla.
PS2:n elinkaaren alkupuolen julkaisut tuppaavat yleensä kätkemään joukkoonsa monia ylenkatsottuja, joskin hiomattomia helmiä, joten uskalsin jopa odottaa tuotokselta jotain. Naamani vääntyykin lupaavaan virneeseen jo intron aikana. Hahmojen pökkelöt hahmomallit ja surkuhupaisa ääninäyttely lyövät kättä naurettavan juonen kanssa. Jonkin sortin terroristit saavat haltuunsa kuolemaa ja laseria sylkevän satelliitin ja pian kaikki menee päin helvettiä. Eipä aikaakaan, kun erikoisjoukko S.C.A.T (kyllä, luit oikein) lähetetään laittamaan kapuloita pahisten rattaisiin. Tätä lisää, huudahdan ja taputan käsiäni innokkaasti yhteen.
Päällisin puolin peli on tyypillinen kolmannesta persoonasta kuvattu toimintaräiskyttely. Hahmon tankkikontrollit, hyvin japanilainen näppäinasettelu ja aseiden lasertähtäin tuovat nopeasti mieleen jumalpeli Resident Evil 4:n. Onpa sekaan löyty myös metalgearahtavia hiippailuelementtejä. Valitettavasti positiiviset mielleyhtymät loppuvatkin siihen, sillä WinBack on nätisti sanottununa oman aikansa tuote.
Tönkköihin kontrolleihin olen vielä taipuvainen tottumaan, mutta tasosuunnittelun itseääntoistavuus tappaa peli-ilon todella tehokkaasti. Suurimman osan ajasta pelaajaa kyykytetään laatikoiden sun muiden suojien takana, joiden takaa aina välillä kurkistellaan ja ammutaan vihollisia pari kertaa ennen pyörähtämistä takaisin suojaan. Vihollisista puheen ollen, terroristien tekoäly osaa olla samaan aikaan todella turhauttavan typerä ja epäreilu. Välillä vihollisia pystyy jallittamaan yksinkertaisesti leikkimällä piirileikkejä, toisinaan vihujen osumatarkkuus saisi Simo Häyhänkin kateudesta vihreäksi. Mieltä ei myöskään ylennä vihujen tapa ilmestyä suurina joukkoina tyhjästä ja laiskan kameran vuoksi pelaajan katvealueeseen jääkin rasittavan usein yksin selkäänpuukottava paskiainen. Vaikka pelin juoni on juurikin niin so-bad-it's-good, on pelin pelattavuus vain yksinkertaisesti tylsää puurtamista.
Ensimmäisen kentän kellistettyäni suoritan kevyttä taustatutkimusta. Hieman yllättäen paljastuu, että WinBack on alunperin julkaistu N64:lle 1999, jolta se on sitten myöhemmin portattu kevyesti päivitettynä PS2:lle. The more you know~
Koska en suurin surminkaan jaksanut pelata ensimmäistä kenttää toistamiseen, päätin tallettaa jälkipolville pelistä näytiksi (ainakin omasta mielestäni) hassunhauskan tutoriaalin. Katso ja mykisty:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti