Kirpparin paluu

Maailmassa on kaksin asiaa, joista en ymmärrä sitten yhtikäs mistään: autot ja urheilu. Viimeisimmän kirpparilöydön lähtökohta ei ole kovin kummoinen, kun kyseisessä pelissä nuo kaksi asiaa yhdistyvät mitä maata järisyttävimmällä tavalla nimihirviö Ferrari Challenge Trofeo Pirelli Deluxe (Wii) auto_urheilu_videopelissä. Vrum vrum vruuuuuum.

On yleisesti tunnettu tosiasia, että Wiille riittää hirmuinen kasa surkuhupaisan kehnoja pelejä. Näitä niin sanottuja "shovelware" tuotoksia kirjaimellisesti lapioitiin konsolille kasapäin lähes sen koko elinkaaren ajan. Varsin hyvin internetin puolesta dokumentoitu Ninjabread Man lukuisine henkisine "jatko-osineen" lienee näistä kenties tunnetuin esimerkki. Sanotaanko, että odotin Ferrarirallilta jotain samankaltaista. Takakansitekstejä ei ainakaan liiallisesta nöyryyden puutteesta voi syyttää:

• Ultra realistic crash damage and incredible weather effects
• Life-like AI adapts to your racing strategy and style

Näiden joukossa myös suora lainaus Game Informerilta:

...the most impressive graphics, intuitive gameplay, and advanced AI of any racing title.
– Game Informer

Mielenkiinnosta koetin kyseistä arvostelua etsiä tarkistaakseni missä asiayhteydessä tuo ylläoleva lausahdus oli todettu. Pian kuitenkin selvisi, ettei lainaus ole arvostelusta ensinkään (!) vaan previkasta. Varsinaista arvostelua en saanut luettavaksi, mutta PS3-version arvosanan sai kaivettua esille, joka oli ympäripyöreä 7,75/10. Se ei varmaan näyttänyt yhtä seksikkäältä takakannessa.

Lopulta istahdan pelin ääreen jonkinsortin ennakkohypen vallassa. Onko luvassa kätketty helmi vai hiipivä junaturma?

Tylsä vastaus: Ei oikein kumpikaan. Autopelin täytyy tehdä jotain todella erikoista napatakseen allekirjoittaneen mielenkiinnon. Ferrari ei edes vaikuta päällisin puolin erityisen huonosti tehdyltä peliltä, mitä nyt ruudunpäivitys on astetta jöötähtävämpi varsinkin valikoissa. Grafiikat tuovat mieleen lähinnä PS2-aikakauden, mutta kyllä kokonaisuus silti näyttää ja kuulostaa ihan ok tason tuotokselta. Jopa pelin ohjekirja kaikista maailman asioista on yllättävän tuhti ja värikäs paketti. En voi siis pahallakaan tahdolla haukkua peliä sysipaskaksi tuotokseksi, se nyt ei vaan satu olemaan oma juttuni. Enpä ihmettelisi, vaikka joku tarpeeksi kova ferrarifani tästä sattuisi saamaan iloa irti. Tosin miksi hankkia Wii-versio, jos huushollista sattuu löytymään PS3... Siihen onkin vaikeampi vastata.

Kirpparilla

Tyttöystävälläni on paha tapa raahata allekirjoittanut mukanaan kaiken maailman kirpputoreille. Silloin tällöin ummehtuneiden vaatehyllyköiden lävitse puikkelehtiminen palkitaan yllättävällä löydöllä, kun Tex Willereiden ja kellastuneiden Aku Ankkojen välistä pilkottaakin ihan oikea videopeli.

Kaukana ollaan tosin niistä kultaisista vuosista, kun kirpputoreilta saattoi bongata kaikenlaisia pelihelmiä ja vanhempia konsoleita pilkkahintaan. Nykyään ihmiset tuntuvat olevan entistä tietoisempia retropelien arvosta ja laittavat ne myyntiin riistohintaan Huuto.nettiin. Kirppareiden tarjonta koostuu lähinnä NHL:n tai FIFA:n pakollisista vuosipäivityksistä. Välillä vastaan tulee kuitenkin myös sen verran kutkuttavia nimikkeitä, että ne tulee korjattua talteen parilla eurolla jo ihan silkasta kieroutuneesta mielenkiinnosta. Näin kävi myös Operation WinBackin kohdalla.

PS2:n elinkaaren alkupuolen julkaisut tuppaavat yleensä kätkemään joukkoonsa monia ylenkatsottuja, joskin hiomattomia helmiä, joten uskalsin jopa odottaa tuotokselta jotain. Naamani vääntyykin lupaavaan virneeseen jo intron aikana. Hahmojen pökkelöt hahmomallit ja surkuhupaisa ääninäyttely lyövät kättä naurettavan juonen kanssa. Jonkin sortin terroristit saavat haltuunsa kuolemaa ja laseria sylkevän satelliitin ja pian kaikki menee päin helvettiä. Eipä aikaakaan, kun erikoisjoukko S.C.A.T (kyllä, luit oikein) lähetetään laittamaan kapuloita pahisten rattaisiin. Tätä lisää, huudahdan ja taputan käsiäni innokkaasti yhteen.

Päällisin puolin peli on tyypillinen kolmannesta persoonasta kuvattu toimintaräiskyttely. Hahmon tankkikontrollit, hyvin japanilainen näppäinasettelu ja aseiden lasertähtäin tuovat nopeasti mieleen jumalpeli Resident Evil 4:n. Onpa sekaan löyty myös metalgearahtavia hiippailuelementtejä. Valitettavasti positiiviset mielleyhtymät loppuvatkin siihen, sillä WinBack on nätisti sanottununa  oman aikansa tuote.

Tönkköihin kontrolleihin olen vielä taipuvainen tottumaan, mutta tasosuunnittelun itseääntoistavuus tappaa peli-ilon todella tehokkaasti. Suurimman osan ajasta pelaajaa kyykytetään laatikoiden sun muiden suojien takana, joiden takaa aina välillä kurkistellaan ja ammutaan vihollisia pari kertaa ennen pyörähtämistä takaisin suojaan. Vihollisista puheen ollen, terroristien tekoäly osaa olla samaan aikaan todella turhauttavan typerä ja epäreilu. Välillä vihollisia pystyy jallittamaan yksinkertaisesti leikkimällä piirileikkejä, toisinaan vihujen osumatarkkuus saisi Simo Häyhänkin kateudesta vihreäksi. Mieltä ei myöskään ylennä vihujen tapa ilmestyä suurina joukkoina tyhjästä ja laiskan kameran vuoksi pelaajan katvealueeseen jääkin rasittavan usein yksin selkäänpuukottava paskiainen. Vaikka pelin juoni on juurikin niin so-bad-it's-good, on pelin pelattavuus vain yksinkertaisesti tylsää puurtamista.

Ensimmäisen kentän kellistettyäni suoritan kevyttä taustatutkimusta. Hieman yllättäen paljastuu, että WinBack on alunperin julkaistu N64:lle 1999, jolta se on sitten myöhemmin portattu kevyesti päivitettynä PS2:lle. The more you know~

Koska en suurin surminkaan jaksanut pelata ensimmäistä kenttää toistamiseen, päätin tallettaa jälkipolville pelistä näytiksi (ainakin omasta mielestäni) hassunhauskan tutoriaalin. Katso ja mykisty: